KÄSIKIVILLÄ JAUHAMINEN JA PUURONKEITTO

Suomalaiset käsikivet ovat pyöritettävää mallia. Yleensä niihin turvauduttiin, kun uutisviljasta piti saada ensimmäiset puurukset eikä pitkälle myllymatkalle ollut aikaa lähteä - isommat viljaerät jauhatettiin myllyssä. Käsikivet ovat muutamien muiden työ- ja tarvekalujen (kuten suksien, yksipuisen ruuhen, ongenkoukun ja sirpin) tavoin pysyneet perusperiaatteeltaan muuttumattomina vuosisatoja.

Käsikivillä jauhaminen on ollut koko maassa naisten, erityisesti talon nuorten naisten kuten miniöiden ja piikojen työtä, jota tehtiin talon porstuassa tai aitassa. H.G. Porthan kertoo v. 1760: "Ei vain ennen vanhaan, vaan monilla seuduilla vieläkin naisten on pakko myllyjen puutteessa vääntää jauhinkiviä sekä siten pienentää kaikki kulutettava vilja".

Joutopäivillä 1977 käsikiviä ei kuitenkaan pyörittänyt sen paremmin piika kuin miniäkään, vaan jauhatusnäytöksestä vastasi perinnemestari Akseli Kaunonen. Jauhetuista jauhoista keitettiin museon sahtijuhlassa puuro, joka lopuksi syötiin vanhaan tapaan. Käsikiviä pyöritettiin ja uutispuuroa syötiin myös vuoden 1983 Joutopäivillä talomuseolla pidetyssä Puhdepirtissä.

Veteenkeitetty puuro on viljaruokana vanhempi kuin leipä. Puuro maustettiin voisilmällä ja maidon puutteessa ryypättiin sen seurana kaljaa.

TUOHITYÖT; virsut ja kontit

Tuohityöt ovat taitoa ja näppäryyttä vaativia puhdetöitä; enimmäkseen tuohesta on tehty käyttöesineitä. Joutopäivillä tuohivirsuja ja -kontteja on tehty näytösluontoisesti lukion Puhdetyöpirteissä vuosina 1977 ja 1979.

Emäntä Mäkinen Rusilasta valmistaa tuohivirsua kotiseutujuhlassa Pärnämäen Maapirtillä v. 1958. Kuva: Joel Vasenius

Virsut ovat tavalliset sekä naisten että miesten käyttöjalkineet. Ne oli mahdollista tehdä joko "suoralla lestillä" tai "parivirsuiksi" eli kummallekin jalalle omansa, sillä virsut tehtiin vinokuteisiksi. Varrellisia tuohijalkineita nimitettiin Satakunnassa ja Hämeessä tuohisaappaiksi - niissä varret saattoivat olla puolipitkät tai aivan lyhyet, jolloin ne tavallisesti olivat myös edestä avonaiset. Virsut olivat hyvät jalkineet esimerkiksi nuottaa vedettäessä tai pyykkiä pestessä. Virsut kuluivat nopeasti loppuun, mutta taitava mies teki uuden parin jopa tunnissa. Virsuja käytettiin yleisesti sisämaassa vielä 1800-luvun lopulla muiden kenkien rinnalla.

Tuohikontti, selässä kannettava tasaleveistä tuohisuikaleista kudottu läpällä varustettu kotelo, on vanhaa perua; sillä on vastineensa samojedin kielessä asti. Keski-Suomesta 1500-1600 -luvulla muuttaneet metsäsuomalaiset tekivät kontin tunnetuksi Norjassa ja Ruotsissa. Kontissa kannettiin kotiin marjat, riista ja kalansaaliit ja myös eväät kulkivat kätevästi mukana kontissa. Kontti oli hyvä vaikkakin hieman epämukava kantoväline; sen sileä pinta oli helppo puhdistaa, sisältö pysyi kontin ilmavuuden vuoksi ummehtumattomana eikä kastunut sateella.

1977 virsuja valmisti lukion puhdetyöpirtissä Tuohi-Taavetti eli Taavetti Honkasalo Joutsan Pappisen kylän Tammimäestä. Lauri Pylväläinen Mieskonmäestä esitteli tuohikontin ja rysän valmistusta.

PETTU

Korvikeravinto oli suomalaisille tuttua vielä 1800-luvun alkupuolellakin; tällöin yli puolet maamme väestöistä joutui turvautumaan säännöllisesti korvikeravintoon. Katovuodet ja niiden mukanaan tuomat taudit ja nälkä olivat vanhastaan pakottaneet ihmiset hankkimaan leivänjatkeensa luonnosta. Mittavia katovuosia Suomessa olivat Suuri nälkä v. 1542-45, Olkivuodet 1601-02, Isot kuolovuodet 1695-97 ja Nälkävuodet 1867-68.

Ainekset korvikeleipään saatiin joko luonnonkasveista tai sellaisista viljeltyjen kasvien osista, joita normaalioloissa pidettiin ihmisruoaksi kelpaamattomina.

Tunnetuinta hätäleipää oli pettu. Sen aines oli männyn eli petäjän jälttä, jota alettiin kerätä alkukesästä nilan irtautumisen aikaan. Kaadetun puun kuori piirrettiin koko mitaltaan veitsellä n. kyynärän pituisiin vyöhykkeisiin, ja sitä kiskottiin irti katajaisella nylkimellä. Levyt kuivattiin kesällä auringossa, minkä jälkeen ne paahdettiin ruskeiksi uunin lämmössä. Ennen kuivattamista kaarna ja oksanreikiin kihonnut pihka koputeltiin irti. Pettu voitiin myös ennen paistamista keittää pehmeäksi ja musertaa syyt pieksemällä ne puunuijalla. Yhdestä isosta puusta n. 5-6 kiloa pettua.

Suurimmassa puutteessa tehtiin silkkoa pelkistä pettujauhoista. Tavallisimmin kostutetut pettujauhot lisättiin vähistä jauhoista alustettuun taikinajuureen, jolloin tuloksena oli eräänlaista sekaleipää.

Petun yleisyys leivänkorvikkeena selittyy sillä, että aineksia pettuleipään on kaikkina aikoina riittävästi saatavissa, ja ravintoarvoltaan pettuleipä sisälsi n. 40 % ihmisravinnoksi kelpaavia aineita. Vehkaleipä, toinen yleinen hätäleipä, valmistettiin suovehkan juurista. Muita hätäleipiä olivat marjaleipä (taikinaa jatkettiin mustikoilla tai puolukoilla), suolaleipä (taikinaan lisättiin suolaheinää), jäkäläleipä, herneleipä, kerta- ja akanaleipä (taikinaan lisättiin puintijätteitä) sekä olkileipä, joka oli ravintona jokseenkin kelvotonta ja suolistolle vaarallista.

Joutopäivillä männyn jälsikerroksesta tehtävää pettuleipää valmistettiin ja maistatettiin v. 1992. Leipojana toimi hämeenkyröläinen Selma Suikka, jonka leipäresepti oli pula-ajalta 1917-18. Siinä hienoksi jauhettuihin pettujauhoihin ei lisätty juuri mitään aineksia.

KÖYDENTEKO

Köysi on tavallisesti kolmisäikeinen punos, jonka jokainen säie on kierretty useasta langasta. Köysitarpeiksi ovat kelvanneet lähes kaikki sitkeähköt ainekset:

Tuohiköysi oli kevyttä, se ei vettynyt eikä hangannut käsiä, ja niinpä se soveltuikin hyvin nuotanvetoon. Se oli myös erittäin kestävää. Myös siankarva oli kestävää köysiainesta. Vettähylkivän ominaisuutensa vuoksi sitä käytettiin niinikään nuottaköysiin. Punomisvaiheessa siankarvaan sekoitettiin jouhia.

Niiniköysi oli pehmeää, ja sitä valmistettiin mm. vasikan kytkyimiksi ja lehmän talutusköydeksi.

Josefiina Järvinen esitteli köydentekoa Joutopäivien kyläkisoissa talomuseolla v. 1975.

PYYKINPESU

Pyykinpesu on kuulunut naisten töihin. Iso pyykki pestiin muutaman kerran vuodessa; nokisen riihityksen jälkeen, sekä joulun ja juhannuksen edellä. Vaatteita pestiin yleisesti koivuntuhkasta valmistetulla lipeällä.

Yksinkertaisin tapa valmistaa lipeää oli valella tiinun pohjalle laitettua tuhkapussia kuumalla vedellä tai kiehauttaa kepin varassa riippuvaa tuhkapussia vesipadassa. Puhtaampi ja väkevämpi lipeäliuos saatiin laittamalla isohkon astian pohjalle olkia, niiden päälle paksu kerros tuhkaa ja valelemalla sitä kuumalla vedellä. Neste juoksutettiin astian alareunassa olevasta reiästä toiseen astiaan.

Saippuaa valmistettiin teuraseläinten talista ja muista teurasjätteistä. Suolatut ainekset laitettiin isoon pataan ja keitettiin väkevässä lipeäliemessä vellimäiseksi seokseksi, joka kaadettiin pesupunkkaan jäähtymään. Astian pintaan hyytynyt saippuakerros leikattiin paloiksi, jotka nostettiin laudalle kuivumaan. Mustalla pohjaliemellä, suovalla, pestiin lattioita, mattoja ja karkeita vaatteita.

Pyykinpesussa vaatteet liotettiin, hierottiin kahteen kertaan saippualla ja lipeävedellä sekä haudottiin moneen kertaan kuumalla vedellä. Hautomisen jälkeen vaatteet huuhdottiin ja hakattiin voimakkaasti pesukartulla, noin puolimetrisellä kädensijallisella puunuijalla, jossa oli litteä, leveähkö lapa. Työ tehtiin rannassa, kaivon tai lähteen vieressä.

Lipeäkäsittely olisi ollut värillisille ja villavaatteille liian kuluttava. Sen sijaan niihin hierottiin saippuaa, huuhdottiin ja laitettiin kuivumaan. Pesty ja käsin puserrettu pyykki laitettiin kuivumaan nurmikolle, aidalle tai puiden oksille.

Pestyt liinavaatteet silitettiin kaulaamalla; kostea vaate käärittiin kankaan sisään pyöreän puisen kaulaustukin ympärille, ja sitä työnnettiin kaulauslaudalla penkin tai matalan pöydän päällä, kunnes vaate oli silinnyt. Kaulauslautaa ja -tukkia on Suomessa käytetty jo 1600-luvulla. Vajaan metrin mittainen leveä kaulauslauta oli usein koristeltu erilaisin kuvioin, nimikirjaimin ja vuosiluvuin, ja se oli suosittu lahja sulhaselta morsiamelle.

Liinavaatteita silitettiin koneellisesti mankelilla, jossa vaatteet kulkevat kahden puristavan telan välitse tai kierivät alustallaan raskaan painon alla puutelalle käärittynä. Suomessa mankelit yleistyivät 1800-luvun loppupuolella.

Joutopäivillä tutustuttiin entisajan pyykinpesuun Josefiina Järvisen johdolla kyläkisoissa vuonna 1975 ja Illansuu talomuseolla -tapahtumassa vuonna 1987. Tällöin saippuaa keittivät siansuolista, suolasta ja lipeästä Tyyne Rossi ja Saima Hämäläinen. Pyykkiä pesivät Eila Kuisma ja Eila Hirvimäki.

PELLAVANKÄSITTELY

Pellava on vanhimpia ihmiskunnan hyötykasveja. Suomalaiset tunsivat pellavan jo nuoremmalla rautakaudella, ja 1600-1700-luvulla pellava oli Etelä-Suomen talonpoikien tärkeimpiä kauppa-artikkeleita.

Kotikutoinen pellavakangas jakautui langan laadun mukaan karkeammasta hienompaan. Puhekielessä eriarvoisilla kuiduilla, karkeammalla ja hienommalla langalla ja karhea- tai sileäpintaisella kankaalla oli omat nimityksensä; karheinta pellavakangasta oli Savossa ja Karjalassa tunnettu, loukunalustöpystä kehrätystä rosoisesta langasta valmistettu kaksiniitinen piikko, jota voitiin käyttää vain mm. miesten heinähousuihin ja -takkeihin ja naisten "kivijalkapaitojen" helmukseen. Karkein neliniitinen kangas oli säkkikangasta.

Kaksiniitinen koko- tai puolipellavainen kangas oli palttinaa, ja sitä käytettiin juhlapaitoihin, huntuihin, esiliinoihin ja muuhun ns. parempaan käyttöön. Aivina oli hienoista langoista neliniitiseksi kudottua pellava- tai hamppukangasta, jossa loimi oli aina pellavaa.

Pellavankäsittely oli monivaiheista ja aikaavievää naisille kuuluvaa työtä. Pellavat nyhdettiin maasta syksyllä, ja ne asetettiin pioina ristikolle kasoiksi. Siemenkodat eli sylkyt otettiin talteen kuivattamalla pellavia riihen lattialla ja varstalla tappamalla. Seuraava vaihe oli riipiminen, joka tapahtui rohkan, penkkiin kiinnitettyjen metallipiikkien avulla. Kaksi riipijää asettui penkille vastatusten ja teki työtään vuorotahdissa. Nuput putoilivat penkin alle laitetulle vaatteelle. rohkaa vanhempi keino oli hakata sylkyt irti nuijimalla tai varstalla puiden.

Pellavan varsien sitkeät kuidut irrotettiin liottamalla. Tämä työvaihe voitiin toteuttaa kahdella tavalla:

Nurmiliotuksessa pellavat levitettiin syksyllä nurmelle, jossa ne lojuivat syyssateiden ja kasteen armoilla kolmesta neljään viikkoa.

Vesiliotuksessa oljella lyhteiksi sidotut pellavat upotettiin järviveteen, mutapohjaisessa paikassa jonkin tilapäisen alustan varaan ja peitettiin rangoilla ja niiden päälle asetetuilla painoilla. Liotusaika, joka vaihteli veden lämpimyyden mukaan oli yhdestä kolmeen viikkoa.

Liotuksen jälkeen pellavat kuivatettiin hajalle levitettyinä, jonka jälkeen ne sidottiin lyhteiksi ja koottiin riihen parsille tai saunan lauteille. Keskisuomalainen ja pohjalainen tapa oli myös nostaa liotetut pellavat pioina aidalle tai haasialle kuivumaan.

Pellavan muokkaus oli loukuttamista, lihtaamista, vitomista, häkilöimistä ja harjaamista. Työ alkoi yleensä loka-marraskuussa, kun muut ulkotyöt päättyivät, ja nämä työvaiheet tehtiin yleensä saunan edustalla tai saunassa, missä käsiteltäviä pellavia olikin pari päivää kuivattu miedolla lämmöllä.

Pellavaloukulla tehtiin muokkauksen esivaihe, "luiden" rikkominen, joka aiemmin oli tehty nuijilla tai varstoilla. Tämän jälkeen päistäret kaavittiin irti lihdalla, puisella välineellä jonka kannessa tylsäreunainen rautakisko vastasi rungossa oleviin rautaleukoihin. Lihtaamisen ohella päistäret voitiin irrottaa myös vitomalla niitä isoa miekkaa tai veistä muistuttavalla vitimellä; vasemmassa kädessä pidettävää pellavasormausta lyötiin vitimellä. Kuidut jaoteltiin häkilöimällä, jonka jälkeen tai sijasta pellavat voitiin vielä harjata sianharjaksista tehdyllä pellavaharjalla.

Joutopäivillä pellavaa käsiteltiin vuonna 1974 Josefiina Järvisen johdolla. Vuonna 1977 Josefiina Järvinen esitteli apulaistensa kanssa pellavankäsittelyä: "Käsintehtyihin pellava-asusteisiin pukeutuneet työläiset käsittelivät taitavasti vanhoja työkaluja. Loukutettiin, vihdattiin, vihdottiin, häklättiin ja harjattiin niin että säikeet pöllysivät". Samoilla Joutopäivillä esiteltiin myös karkeakutoisen työpaidan, piikkospaidan tekoa ja paikkausta.

Josefiina Järvinen harjaa pellavia Joutopäivien perinnenäytöksessä talomuseolla v. 1984

VILLOJEN KERITSEMINEN, KARSTAAMINEN, KEHRÄYS

Lampaan merkitys suomalaisten hyötyeläimenä näkyy jo rautakautisissa hautalöydöissä, joista on löytynyt niin villakankaan jäännöksiä kuin keritsimiäkin, jotka ovat olleet tavallisia naisten "hautamyötäjäisiä".

Itä-Suomessa lampaat on keritty neljästi vuodessa, Länsi-Suomessa kolmasti. Yksi lampaiden keritsemispäivistä oli Kaisan päivä (25.11.), olihan Katariina lampaiden suojeluspyhimys.

Syksyllä kesälaitumien jälkeen keritty villa oli laadultaan parasta. Heikompaa oli joulun alla keritty, ja huonolaatuisinta keväällä talviruokintakauden jälkeen keritty villa. Vähitellen keritsemiskerrat vähenivät kahteen, syksyllä navettaan pannessa ja keväällä ennen laitumelle laskua.

Ennen keritsemistä lammas täytyi pestä joessa, järvessä tai kaivolla, talvella navetassa tai tuvassa. Lammas laitettiin saaviin, sen turkki saippuoitiin kunnolla ja huuhdottiin hyvin, jonka jälkeen lammas laskettiin juoksentelemaan, jolloin enin vesi valui pois.

Villa irrotettiin käsin keritsemällä ja käsiteltiin karstoilla.

Jo rautakaudella osattiin kehrätä lankaa värttinällä. Värttinä on 30-40 cm mittainen puupuikko, jota pyöritettiin oikean käden etusormilla samalla kun vasemmalla kädellä nyhdettiin kehruuainesta rullaksi kääritystä kuontalosta. Kuontalo sidottiin kehräpuuhun, joka on ilmeisesti alkuaan ollut suora keppi, jonka yläpäässä on saattanut olla paksunnos liukumisen estämiseksi.

Ensimmäiset rukit saapuivat Suomeen 1500-luvulla, mutta yleistyivät 1600-1700-lukujen vaihteessa. Alun perin rukit olivat tuontitavaraa ja siksi kalliita. Kaikkien ulottuviin rukit tulivat 1800-luvulla kun sorvaajat eli rukkivarvarit, rukintekijät, saivat oikeuden toimia myös maaseudulla.

Rukkityyppejä on kolme; pystyrukki, vinorukki ja pitkärukki, joista pystyrukki on ilmeisesti saksalainen keksintö ja rukkityypeistämme vanhin. Yleisin Suomessa käytetty, niinikään Keski-Euroopassa kehitetty malli on kolmijalkainen vinorukki, jossa on vinoasennossa oleva penkki ja siihen vinoon tuetut reidet. Pyörää liikutetaan polkimella. Myöhäisin rukkityyppi on englantilainen pitkärukki, jossa ei ole polkusinta, vaan pyörälle annetaan vauhtia joko kädellä tai kammesta pyörittämällä, mistä nimi käsirukkikin johtuu.

Rukilla kehrättäessä kuontalo sidottiin lautamaiseen pitimeen, rukinlapaan. Villaa kehrättäessä kuituja kierrettiin oikealla ja juoksutettiin vasemmalla kädellä, jolloin vasen käsi kiersi ja oikea juoksutti lankaa. Hyvä kehrääjä siirtelee käsiään samassa tahdissa kuin lanka kiertyi rullaan, vaikka hänen piti samanaikaisesti venyttää, puhdistaa ja tasoittaa lankaa. Kehrääjän oli siirrettävä lankaa hampaasta toiseen sopivin väliajoin, jotta rulla täyttyisi tasaisesti. Välillä sormia täytyi kostuttaa vesiastiassa, jota pidettiin rukin vieressä.

Kehrätty lanka kieputettiin vyyhdelle. Ilman välinettä langan kehiminen onnistui kiepittämällä lanka kyynärpään ja peukalohangan väliin. Yksinkertaisin ja laajalle levinnein apuväline on viipsinpuu, haarapäinen keppi, jonka toisessa päässä on poikkipuu. Viipsittävä lanka kuljetettiin haarukan kautta vuoroon poikkipuun kumpaankin päähän.

Lankoja värjättiin talonpoikaisoloissa kasveilla 1800-luvun puoliväliin, osittain myöhempäänkin. Jonkin verran käytettiin myös apteekista tai kauppiaalta hankituilla kemikaaleilla, joita tarvittiin esim. sinistä ja punaista värjättäessä. Vanhempien tekstiilien kansanomaisia värejä ovat olleet ruskea, keltainen sekä vihertävät ja harmahtavat vivahteet. Itse värjäys oli yksinkertaista työtä, tärkeintä siinä oli puhtaus ja huolellisuus.

Värjättävä villa, lanka tai kangas pestiin ennen värjäystä huolellisesti ja huuhdottiin kahteen-kolmeen kertaan. Lankoja keitettiin pari tuntia erilaisia syövyttäviä aineita sisältävässä liuoksessa, jonka tarkoitus oli saada väri tarttumaan paremmin. Tällaisia kiinnitysaineita olivat aluna, viinikivi ja kuparivihtrilli. Myös muutamilla luonnonkasveilla, kuten suolaheinällä ja eräillä liekokasveilla, oli väriä sitova ominaisuus.

Olennaisin vaihe värjäämisessä eli painamisessa oli väriliemen keittäminen, eli värien irrottaminen kasveista. Jos värisävyt haluttiin pitää kirkkaina, keittämiseen käytettiin tinaamatonta kupariastiaa, sillä esim. rautapadassa painaminen muutti värisävyt tummiksi. Langat sidottiin muutaman vyyhden nipuiksi, jotta niitä oli värjäyksen aikana mahdollista käsitellä.

Ruskea väri saatiin koivunnaavalla, suopursulla tai lepänkuorella, oliivinruskeaa katajanmarjoilla, punaruskeaa oratuomen kuorilla. Kaunis ruskea värisävy saatiin harmaalla sammalella.

Keltaista väriä saatiin värisauramon kukista, vesiheinästä eli tähtimöstä ja poimulehdestä, koiranputkesta, varhaiskesän koivunlehdistä, tuomesta, omenapuun kuoresta, lepänlehdistä ja useimmista liekokasveista.